Sunnuntain perhereippailu suoritettiin tällä kerralla Keinukallion portaissa ja pururadalla. Melkein hävettää myöntää etten ole aiemmin käynyt kyseisessä paikassa, vaikka meiltä on matkaa sinne vain muutama kilometri. (Tai kävin mä kerran siinä parkkipaikalla kääntymässä kun ajoin testiajon miehen autolla :)
Rappuja en laskenut, mutta ei niitä ollut ihan niin paljon kun legendaarisiksi muodostuneissa Malminkartanon portaissa Helsingissä. Kyllä niitä sai silti ihan hapoille asti tallata. Selässä kannoin pikkuneitiä, eli lisämassaa oli noin kahdeksan kilon verran, selvisin! Kahteen kertaan noustiin portaat, Sisu olis mennyt vielä kolmannenkin kerran (hullu), mutta lupasin mennä sen kanssa kahdestaan joku ilta. Tästä päästäänkin lasten liikkumiseen, tuolla portaissa oli yksi aivan ihana nainen, hän tuli meitä vastaan portaissa treenatessaan ja joka kerta tsemppasi kovasti meidän lapsia ja kehui reippaiksi (asianmukaiset: "ohhoh, voi miten hienoa, ootte mahtavia, kylläpä reipasta!") Kun lähdettiin niin huikkasi moikat ja vieläkin jaksoi ihmetellä lasten jaksamista ja intoa. Tässä vaiheessa mieheni totesi että kyseessä on selkeästi joku opettaja tai lastentarhanope :D
Sitä pitää omien lasten liikkumista jotenkin niin itsestäänselvyytenä, ettei siitä tule, harmi kyllä, lapsille mitenkään erikseen mainittua. Meillä lapset on aina liikkuneet mielellään, rattaissa ovat viihtyneet vain ne pakolliset ajat, aina on pitänyt päästä kävelemään. Tai pomppimista ja juoksua tuo nykyään enemmän on, niin sisällä kuin pihallakin. Tosin ei me olla oikeastaan taidettu antaa edes vaihtoehtoja muuhun, oletukseni lasten kanssa ulkoillessa on se, että lapsi kertoo itse jos ei jaksa. En ole koskaan alkanut itse kysellä että "ootko varma että jaksat?" tai "käveletkö vai istutko kyydissä?". Täytyy kyllä myöntää että jos lapsi on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä niin ihan tsemppaamalla on yleensä kävelty sitten se loppumatka tai sitten on pidetty pieni "kumpi on nopeampi"-kisa leikinvarjolla ja kas, ihan huomaamatta ollaankin kotona! Ei se lapsi kovin helposti oikeasti väsy, tylsyys on yleensä suurin syy sille miksei lapsi jaksa. Vanhemman oma mukavuus painaa tässä vaakakupissa myös aika paljon. Onhan se nopeampaa ja vaivattomampaa nostaa lapsi rattaisiin ja kävellä omaa vauhtia.
Meillä lapset kävelee mun kanssa vaunulenkkejä nykyään ihan mun tahtiin, välillä kyllä käy mielessä, että miltä meidän meno mahtaa näyttää muille? Lapset rattaiden molemmin puolin, yksi rattaissa ja äiti kipittää puolta juoksua. Kumpikaan ei koskaan valita, ei vauhtia eikä matkaa. Meidän jutut on kaikkea maan ja taivaan väliltä ja tuntuu että just näissä tilanteissa käydyt keskustelut on niitä, joiden sisällön lapset muistaa parhaiten. Sisu käveli kolmevuotiaana Kyproksella päivässä 10km paahtavassa helteessä, halutessaan oli myös istumapaikka tarjolla rattaissa -halusi mielummin kävellä. Tänään rappusissa menin niin lujaa kuin pystyin, silti poika joutui odotella meitä huipulla. Liikkumista rakastavista lapsista pitäisi muistaa olla extrakiitollinen, en ehkä kestäisi jos meidän muuten uhmaa täynnä olevat lapset heittäytyisivät jalattomiksi ja kieltäytyisivät kävelemästä...
Mukavaa alkavaa viikkoa!
-Piia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ilahduttavat!