Blogi siirtyy

...ja nimi vaihtuu.

Mä jotenkin vaadin täydellistä uudistusta jotta saan itsestäni enemmän irti, oli kyseessä sitten elämä yleensä tai sitten tälläinen blogin pyörittäminen. Aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Blogspot blogipohjana ei ole oikein itselläni toiminut, tai olen kokenut sen jotenkin työläänä, on siis aika kokeilla jotain uutta :) Tämä blogi jatkaa olemistaan, mutta päivityksiä tänne ei enää tule.

Samat vanhat kuviot jatkuu uudessa osoitteessa http://www.menaiset.fi/blogit/koti-kujalla

Tervetuloa!

<3 Piia

Kiitos ei oo kirosana

Haluan kirjoittaa minua pitkään mietittäneestä, jopa ärsyttäneestä asiasta, kiittämisestä. Vanhempien opetukset ja kasvatus luovat lapselle käytösmallin elämälle, tätä mallia lapset kasvaessaan muokkaavat omaan persoonaansa sopiviksi, kukin tavallaan, paremmin ja huonommin. Itse olen saanut kasvatuksen, jossa kohteliaisuus ja toisen ihmisen huomioonottamminen  ovat olleet korostetussa asemassa. Kohteliaisuus on laaja käsite ja yhtenä osana siihen kuuluu kiitollisuus, joka nykyajan, voisiko sanoa kaikessa pinnallisuudessaan on melko häilyvä ja mitäänsanomatonkin asia. Monille se kuitenkin merkitsee paljon.

Kiittäminen arjen asioissa on ennen kaikkea hyvää käytöstä, mutta myös toisen ihmisen tekemisen ja vaivannäön huomioimista. 

"kiitos käynnistä"

"kiitos hei"

"kiitos"

"jes, kiitti! tosi kiva!"

"kiitos muistamisesta"

Pieni ja yksinkertainen sana. 

Silti monen niin vaikea käyttää. 

Itse olen oppinut että lahjoista kiitetään, aina. Lapsena koin toki ärsyttäväksikin synttäreinä ja jouluisin soitella mummulle ja kummeille kiitoksia. Myöhemmin ymmärsin sen merkityksen. Lahjan antajalle on ennen kaikkea kohteliasta ilmoittaa, että lahja ensinnäkin on tullut perille ja että se on ehkä ollut mieluinen. Aina lahjat eivät olleet niin mieluisia, mutta kiitos lähti siitä että toinen ihminen on muistanut. Ei pidetä itsestäänselvänä asiana että mummit ja kummit on lahjakoneita, vaan että toinen on ajatellut juuri sinua, nähnyt sinun eteen vaivaa ja aikaa. 

Kiitollisuus tuntuu nykyajan trendisanalta. Melkein ärsyttää välillä miten kiitollisia kaikesta ollaan, mutta jo seuraavassa lauseessa valitetaan pinnallisista asioista. Toki me kaikki kuulutaan tähän mainittuun ryhmään, koska sellaisia me ihmiset ollaan. Aikaisempaan postaukseeni viitaten, kiitollisuus pieniä asioita kohtaan huomataan vasta ääritilanteissa, silloin kun havahdutaan siihen mitä kaikkea voi menettää. 

Pelkästä kohteliaisuudesta voi kiittää vaikka lääkäri ei sitä mielestäni toimintansa vuoksi ansaitsisikaan, kiitos tulee siitä että hän on kuitenkin tehnyt jotain asiani hyväksi. Kiitoksen voi myös antaa tilanteessa jossa vastapuoli kokee sen ristiriitaisena asiana, vihaisen tai ärsyyntyneen ihmisen voi saada häkeltymään (tai sitten todella ärsyyntymään! :) kun puhelun päättää sanomalla "okei,no mutta kiitos kuitenkin".

Työssäni sairaanhoitajana kuulen usein kiitosta, kuulen myös sen mikä kiitos tulee sydämestä ja mikä kohteliaisuudesta. Monta kertaa jää kuitenkin kiittämättä enkä sitäkään pidä pahana. Yhdelläkin sydämestä tulevalla kiitoksella jaksaa aina pitkän aikaa. Olen tarkoituksella pyrkinyt tähän samaan, helposti pitää itsestäänselvyytenä sitä että ihmiset hoitavat työnsä, tuli siitä kiitosta tai ei, mutta kukin voi mielessään miettiä miltä tuntuu tehdä työtä jolla tunnet olevan merkitystä? Mielestäni on ihanaa jos lyhyellä lausahduksellani "teillä kyllä sujuu täällä kaikki tosi hyvin, kiitos", voin saada toisen osapuolen kasvoille aidon ilon.

Onko kiittämättömyys maailman palkka? 

Oikein aurinkoisen keväistä viikkoa kaikille!

-Piia

Hetkessä kiinni

"Sekunnissa voi muuttua elämä ja elämä voi olla sekunnista kiinni. Elä tätä hetkeä, ei eilistä eikä tulevaa vaan juuri tätä ja nyt."

Fraaseja joita jokainen on kuullut ja yhä useampi yrittää noudattaa, yhtä usein siinä kuitenkaan onnistumatta. Ihmisellä on taipumus elää tämä hetki nopeasti alta pois, jotta voi siirtyä siihen seuraavaan, ennalta suunniteltuun ja kuviteltuun, parempaan hetkeen. 

"Sitten kun tämän tästä saan tehtyä niin.."

Lopulta se ennalta suunniteltukin jää latteaksi, asiat eivät menekään suunnitellusti tai ne muuttuvat. Tässäkin hetkessä eletään jo sitä seuraavaa hetkeä.

Itse sain elämältä muistutuksen kuukausi sitten miten elämä voi olla pienestä kiinni eikä terveys ole itsestäänselvä asia. Teho-osastolla potilaan roolissa tunsin pahimmalla hetkellä sen kuuluisan elämänlangan erittäin ohueksi. Sellainen hetki on pysäyttävä, sellaiset hetket tuntuvat ikuisuudelta vaikka ovat hetkinä juuri niitä joiden toivoisi menevän nopeasti ohi. Pelotavissa tilanteissa 

"sekunnit muuttuvat tunneiksi"

ja niiden aikana on aikaa ajatella elämää ja tärkeitä ihmisiä.

Miksi ihmiset tarvitsevat muistutuksia jotta osaisivat taas arvostaa niitä päivittäisiä, toistuvia ja itsestäänselviäkin asioita. Kuinka arki on kuitenkin se kaikkein ihanin asia, vaikka se pimeässä ja loskassa on välillä ahdistavinta ikinä? 

"Ei ole iloa ilman surua eikä rakkautta ilman vihaa"

Ehkä se on vain se elämä joka tässäkin asiassa opettaa lastansa kulkemaan.

Aurinkoista alkukevättä!

-Piia

Kuvasatoa ja kuulumisia

Koko blogi on jäänyt viimeisen puolen vuoden aikana päivittämättä, miten aika menee näin nopeasti? Viimeisin teksti on kesäkuulta, kohta se kesäkuu on taas täällä.. Siis tällä vauhdilla kun mennään :) Olen kuullut muutamalta ihmiseltä uteluita milloin taas olisi blogissa luettavaa, on kiva huomata että on täällä lukijat käyneet kurkkimassa päivittäin, edelleen, vaikkei mitään uutta ole tullut! Lupaan (taas kerran) ryhdistäytyä, enkä pelkästään teidän lukijoiden vaan myös itseni takia, tämä on kuitenkin niin kiva juttu ja vähän niin kuin tapakin päivittää tekemisiään ja kuulumisiaan. Pieni pikapäivitys lienee paikallaan..

Viime kesän jälkeen:

• Olen alkanut harrastaa säännöllisesti juoksemista ja olen asiasta erittäin innoissani
• Esikoiseni on aloittanut eskarin
• Keskimmäinen on aloittanut kerhon (ja elää edelleen prinsessamaailmassaan)
• Kuopus on täyttänyt vuoden ja ehtii aivan liikaa joka paikkaan
• Mieheni on ostanut meille (itselleen) veneen ja ensi kesä taitaa mennä merellä
• Keittiö- ja lattiaremontit ovat edelleen tekemättä

Huomenna on vuoden viimeinen päivä, taas se aika vuodesta kun tehdään lupauksia paremmasta seuraavasta vuodesta. Tämä vuosi on ollut minulle ja meille oikein hyvä, ensi vuodesta aion ottaa irti ainakin saman verran ja nauttia etenkin siitä että töihin ei tarvitse mennä vielä vuoteen, välillä olen keikkavuoroja käynyt tekemässä, mukavaa vaihtelua sekin! Käsitöitä ja muita näperrysjuttuja olen taas talvea kohti alkanut tehdä enemmän, taas on ideoita enemmän kuin tehdä ehtisi.. Tässä muutamia joululahjoihin päätyneitä itsetehtyjä

Tämä mobile ei mennyt joululahjaksi vaan osaksi kastelahjaa pienelle veljentytölle <3

Kylpysuolan lisäksi olen tehnyt myös huulirasvoja ja kuorintavoiteita, inspiraatio täältä

Pellavaan olen ihastunut aivan täysin! Ihana materiaali joka vain paranee käytettäessä

Pellavasta vielä sen verran että ostin meille pellavaiset petivaatteet ja näitä on vaan pesty ja pidetty..

Pikkusisko pyysi jo kauan sitten jos tekisin hänelle ns. räsymattosukat, Marimekon räsymattokuosia mukaillen siis. Lupasin tehdä "joskus sitte". Näihin meni kyllä aikaa ja vaivaa, että tiedoksi vaan :)

"Himmelihulluus" iski myös muhun loppusyksystä, eikös nämä ookin sellasia ympärivuoden käytettäviä juttuja? ainakin oli niin iso vaiva että annan roikkua tuossa juhannuksenakin..

Palaan taas ensi vuonna!

Oikein hyvää ja ihanaa uutta vuotta 2017! <3 

Kukkia terassille

Näin kivan kuvan jossain netissä, siinä säilykepurkit olivat saaneet uuden käyttötarkoituksen yrttiruukkuina. No yrttejä minäkin näihin omiini meinasin laittaa, mut laitoinpa nyt orvokit ainakin aluksi. Olen nimittäin aika tehokas kasvin(kuin kasvin)tappaja. Katotaan miten nämä selviää! Idea on ainakin omasta mielestäni kiva, tähän löytyi kaikki tarvikkeet kotoa paitsi nuo nupit jotka hain Pajutallilta. Purkkeina mulla persikkapurkit :)

Tässä kaikki mitä tarvii

Tadaa! Vähän näyttää kuultavan tuo purkki läpi mutta ei haittaa :)

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

-Piia

Hetkiä

Kesä on täällä! Tai onhan se nyt ollut jo pitkään sitä kelien puolesta, mutta jotenkin tuntuu että kesä alkaa oikeasti vasta kesäkuussa. 

Me ollaan nautittu lämpimistä keleistä lähinnä omalla pihalla, mutta käväistiin me yö hotellissakin tuossa muutama viikonloppu sitten. Kiva irtiotto arjesta koko perheelle, lapsethan nyt luonnollisesti oli mukana, kun en mä niitä oikein osaa minnekään hoitoon laittaa :) Eikä niitä hoitopaikkojakaan niin ole mihin kolme lasta yhtäkkiä tyrkkäis. Mennään näillä mitä on :)

Pihassa on viimeisen kuukauden aikana kukkinut omena- ja kirsikkapuu, syreeni ja tällä hetkellä täydessä ihanassa kukassa on vuorostaan juhannusruusu. Mäntykin on valitettavasti kukkinut ja levittänyt siitepölynsä kaikkialle -ikkunat vaatii taas pesua.

Amppeli, minun idea mutta miehen toteutus. Ei ollu vaihtoehtoja ku tehdä kun vein sille narua ja ruukun :) Itsehän olen noiden solmujen kanssa ihan kirjaimellisesti takussa... 

Täydellinen paikka mansikalle! Isäni tekemä "lyhtytalo" vanhoista ikkunoista

"Alla omenapuun". Ihanat oli kukat, sais kukkia koko kesän!

Matkalla mummilaan -evästauko

Juhannusta odotellessa, saa nähdä onko hellettä vai hallaa? :)

-Piia

Huipulla tuulee

Sunnuntain perhereippailu suoritettiin tällä kerralla Keinukallion portaissa ja pururadalla. Melkein hävettää myöntää etten ole aiemmin käynyt kyseisessä paikassa, vaikka meiltä on matkaa sinne vain muutama kilometri. (Tai kävin mä kerran siinä parkkipaikalla kääntymässä kun ajoin testiajon miehen autolla :)

Rappuja en laskenut, mutta ei niitä ollut ihan niin paljon kun legendaarisiksi muodostuneissa Malminkartanon portaissa Helsingissä. Kyllä niitä sai silti ihan hapoille asti tallata. Selässä kannoin pikkuneitiä, eli lisämassaa oli noin kahdeksan kilon verran, selvisin! Kahteen kertaan noustiin portaat, Sisu olis mennyt vielä kolmannenkin kerran (hullu), mutta lupasin mennä sen kanssa kahdestaan joku ilta. Tästä päästäänkin lasten liikkumiseen, tuolla portaissa oli yksi aivan ihana nainen, hän tuli meitä vastaan portaissa treenatessaan ja joka kerta tsemppasi kovasti meidän lapsia ja kehui reippaiksi (asianmukaiset: "ohhoh, voi miten hienoa, ootte mahtavia, kylläpä reipasta!") Kun lähdettiin niin huikkasi moikat ja vieläkin jaksoi ihmetellä lasten jaksamista ja intoa. Tässä vaiheessa mieheni totesi että kyseessä on selkeästi joku opettaja tai lastentarhanope :D

Sitä pitää omien lasten liikkumista jotenkin niin itsestäänselvyytenä, ettei siitä tule, harmi kyllä, lapsille mitenkään erikseen mainittua. Meillä lapset on aina liikkuneet mielellään, rattaissa ovat viihtyneet vain ne pakolliset ajat, aina on pitänyt päästä kävelemään. Tai pomppimista ja juoksua tuo nykyään enemmän on, niin sisällä kuin pihallakin. Tosin ei me olla oikeastaan taidettu antaa edes vaihtoehtoja muuhun, oletukseni lasten kanssa ulkoillessa on se, että lapsi kertoo itse jos ei jaksa. En ole koskaan alkanut itse kysellä että "ootko varma että jaksat?" tai "käveletkö vai istutko kyydissä?". Täytyy kyllä myöntää että jos lapsi on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä niin ihan tsemppaamalla on yleensä kävelty sitten se loppumatka tai sitten on pidetty pieni "kumpi on nopeampi"-kisa leikinvarjolla ja kas, ihan huomaamatta ollaankin kotona! Ei se lapsi kovin helposti oikeasti väsy, tylsyys on yleensä suurin syy sille miksei lapsi jaksa. Vanhemman oma mukavuus painaa tässä vaakakupissa myös aika paljon. Onhan se nopeampaa ja vaivattomampaa nostaa lapsi rattaisiin ja kävellä omaa vauhtia. 

Meillä lapset kävelee mun kanssa vaunulenkkejä nykyään ihan mun tahtiin, välillä kyllä käy mielessä, että miltä meidän meno mahtaa näyttää muille? Lapset rattaiden molemmin puolin, yksi rattaissa ja äiti kipittää puolta juoksua. Kumpikaan ei koskaan valita, ei vauhtia eikä matkaa. Meidän jutut on kaikkea maan ja taivaan väliltä ja tuntuu että just näissä tilanteissa käydyt keskustelut on niitä, joiden sisällön lapset muistaa parhaiten. Sisu käveli kolmevuotiaana Kyproksella päivässä 10km paahtavassa helteessä, halutessaan oli myös istumapaikka tarjolla rattaissa -halusi mielummin kävellä. Tänään rappusissa menin niin lujaa kuin pystyin, silti poika joutui odotella meitä huipulla. Liikkumista rakastavista lapsista pitäisi muistaa olla extrakiitollinen, en ehkä kestäisi jos meidän muuten uhmaa täynnä olevat lapset heittäytyisivät jalattomiksi ja kieltäytyisivät kävelemästä...

Mukavaa alkavaa viikkoa!

-Piia