Huipulla tuulee

Sunnuntain perhereippailu suoritettiin tällä kerralla Keinukallion portaissa ja pururadalla. Melkein hävettää myöntää etten ole aiemmin käynyt kyseisessä paikassa, vaikka meiltä on matkaa sinne vain muutama kilometri. (Tai kävin mä kerran siinä parkkipaikalla kääntymässä kun ajoin testiajon miehen autolla :)

Rappuja en laskenut, mutta ei niitä ollut ihan niin paljon kun legendaarisiksi muodostuneissa Malminkartanon portaissa Helsingissä. Kyllä niitä sai silti ihan hapoille asti tallata. Selässä kannoin pikkuneitiä, eli lisämassaa oli noin kahdeksan kilon verran, selvisin! Kahteen kertaan noustiin portaat, Sisu olis mennyt vielä kolmannenkin kerran (hullu), mutta lupasin mennä sen kanssa kahdestaan joku ilta. Tästä päästäänkin lasten liikkumiseen, tuolla portaissa oli yksi aivan ihana nainen, hän tuli meitä vastaan portaissa treenatessaan ja joka kerta tsemppasi kovasti meidän lapsia ja kehui reippaiksi (asianmukaiset: "ohhoh, voi miten hienoa, ootte mahtavia, kylläpä reipasta!") Kun lähdettiin niin huikkasi moikat ja vieläkin jaksoi ihmetellä lasten jaksamista ja intoa. Tässä vaiheessa mieheni totesi että kyseessä on selkeästi joku opettaja tai lastentarhanope :D

Sitä pitää omien lasten liikkumista jotenkin niin itsestäänselvyytenä, ettei siitä tule, harmi kyllä, lapsille mitenkään erikseen mainittua. Meillä lapset on aina liikkuneet mielellään, rattaissa ovat viihtyneet vain ne pakolliset ajat, aina on pitänyt päästä kävelemään. Tai pomppimista ja juoksua tuo nykyään enemmän on, niin sisällä kuin pihallakin. Tosin ei me olla oikeastaan taidettu antaa edes vaihtoehtoja muuhun, oletukseni lasten kanssa ulkoillessa on se, että lapsi kertoo itse jos ei jaksa. En ole koskaan alkanut itse kysellä että "ootko varma että jaksat?" tai "käveletkö vai istutko kyydissä?". Täytyy kyllä myöntää että jos lapsi on alkanut osoittaa väsymisen merkkejä niin ihan tsemppaamalla on yleensä kävelty sitten se loppumatka tai sitten on pidetty pieni "kumpi on nopeampi"-kisa leikinvarjolla ja kas, ihan huomaamatta ollaankin kotona! Ei se lapsi kovin helposti oikeasti väsy, tylsyys on yleensä suurin syy sille miksei lapsi jaksa. Vanhemman oma mukavuus painaa tässä vaakakupissa myös aika paljon. Onhan se nopeampaa ja vaivattomampaa nostaa lapsi rattaisiin ja kävellä omaa vauhtia. 

Meillä lapset kävelee mun kanssa vaunulenkkejä nykyään ihan mun tahtiin, välillä kyllä käy mielessä, että miltä meidän meno mahtaa näyttää muille? Lapset rattaiden molemmin puolin, yksi rattaissa ja äiti kipittää puolta juoksua. Kumpikaan ei koskaan valita, ei vauhtia eikä matkaa. Meidän jutut on kaikkea maan ja taivaan väliltä ja tuntuu että just näissä tilanteissa käydyt keskustelut on niitä, joiden sisällön lapset muistaa parhaiten. Sisu käveli kolmevuotiaana Kyproksella päivässä 10km paahtavassa helteessä, halutessaan oli myös istumapaikka tarjolla rattaissa -halusi mielummin kävellä. Tänään rappusissa menin niin lujaa kuin pystyin, silti poika joutui odotella meitä huipulla. Liikkumista rakastavista lapsista pitäisi muistaa olla extrakiitollinen, en ehkä kestäisi jos meidän muuten uhmaa täynnä olevat lapset heittäytyisivät jalattomiksi ja kieltäytyisivät kävelemästä...

Mukavaa alkavaa viikkoa!

-Piia

Hyvä olo, parempi mieli

Ajattelin kirjoittaa nyt asiasta jonka tajusin itse vasta äskettäin. Kohdallani se vaati kolme lasta, koiran, omakotitalon.. no, aika pitkän listan asioita joita ilman en toisaalta olisi edes tilanteessa jossa olisin joutunut koko asiaa pohtimaan. Jos mietin aikaa taaksepäin ennen lapsia, olen ollut hyvinkin itsekäs ihminen. Itsekkäällä en tarkoita itsekästä negatiivisella tavalla vaan, noh, ei ole tarvinnut ajatella kuin omista asioista huolehtimista. Sai mennä ja tehdä mitä halusi, näin kotiäidin näkökulmasta välillä (hyvinkin) kadehdittavaa elämää, mutta toisaalta myös sellaista mitä en enää edes kaipaa. Ajasta ennen lapsia kaipaan oikeastaan vain nukkumista. Jos olisi silloin ymmärtänyt sen merkityksen niin olisin varmasti nukkunut vielä enemmän :)

En ole koskaan ollut juurikaan ulkonäkökeskeinen ihminen, toki olen pitänyt tärkeänä siistiä olemusta ja terveellisiä elämäntapoja, mutta se on kohdallani jäänyt aika pitkälti tähän. Olen ollut se tyypillinen äiti, joka vetää kulahtaneissa verkkareissa ja kieltämättä melko virttyneissä topeissa ja t-paidoissa kotona, ihmisten ilmoille mentäessä olen sitten laittanut ne epämukavalta (verkkareihin verrattuna) tuntuvat farkut ja siistimpää paitaa. Ja jotka sitten heti kotiintullessa vaihtuu taas siihen "kotiasuun". Toki olen tiedostanut tämän asian jo vuosia, nyt kuitenkin koin jonkun valaistumisen tässä(kin) asiassa kun, vanhat vaatteet ovat alkaneet mahtua päälle synnytyksen jälkeen ja mikä parasta, suuri osa niistä vanhoista vaatteista ovat jo isojakin. Synnytyksen jälkeen en ole tehnyt mitään tietoista elämäntaparemonttia, en ole laihduttanut saati kieltäytynyt herkuista, tällä kertaa kroppani vain on alkanut toimia sillä tavalla mille kahden aiemman synnytyksen jälkeen lähinnä naureskelin - imetys laihduttaa, hah! No nyt näytti käyvän näin ja vaikka neiti 7kk on kyllä vähentänyt imetyskerrat olemattomiin, vaaka kertoi tänä aamuna painon olevan edelleen laskusuuntainen :) Ennen raskautta-paino on alitettu jo monella kilolla! Kuntoilun puolella olen pyrkinyt päivittäiseen vaunulenkkeilyyn, joiden vauhti on kyllä yleensä saneltu lasten määräämässä tahdissa. Lenkkien lisäksi olen säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt (niitä tylsiä) lihasjumppia kotona, painoina yleensä oma kroppa tai kahvakuula. No kuitenkin, tällä fyysisellä olon keventymisellä on ollut se seuraus että laitoin vaatekaappini uusiksi. Tai siis lähinnä laitoin sieltä lähes kaiken eteenpäin; roskiin, tutuille, Uffille.. Ne kulahtaneet kivat "kotiasutkin" ovat nyt historiaa. Rennosti ja mukavasti voi pukeutua muutenkin, otin nimittäin käyttöön nyt ne vaatteet, joita olen ajatellut käyttäväni jossain muualla kuin kotona; sitte kun meen sinne tai käyn siellä.. Niin missä? Enhän mä käy kun kaupassa ja jossain perhekerhossa tai ystävävillä kylässä. Niissäkin niin harvoin etten tämän elämän aikana pääse mitenkään kuluttamaan niitä vaatteita puhki :) Mieliala on kohonnut huimasti, ennen olin yhtä valju ja rispaantunut ku ne verkkarit, nyt kun peilistä ei katsokaa mörkö niin kyllä se mieltä piristää. Toki asiaan vaikuttaa myös tuleva kesä ja aurinko.

Äitikin voi, ja nimenomaan saa, pitää itsestään huolta, jos äiti voi hyvin niin perhe voi hyvin. Näin muistan lukeneeni jostain. Edelleen saa olla tietyissä asioissa itsekäs, jos oma jaksaminen on vähissä ja aina priorisoi kaikki muut itsensä edelle voi olla varma, ettei siitä seuraa mitään hyvää. Ota ne päikkärit jos mahdollista, osta uusia vaatteita (älä edes vilkuile sinne lastenosastolle!), käy kampaajalla -tai kampaa edes se tukkas ;) On pelkkää äitimyyttiä näyttää möröltä vain sen takia että on kotona lasten kanssa, että kun ei muka jaksa tai viitsi.

Tähän sopii hyvin turhamainen kuva mun saamasta äitienpäivälahjasta

Nick Cabana -rosemesh40-

ps.Vaikka itse olenkin nyt mielestäni viisastunut asian suhteen niin en edelleenkään välitä siitä miten (ja mihin) muut kotonaan pukeutuvat

-Piia